Sattumasta Satumaahan – Miten sisäinen hiljaisuus johdatti minut elämän suureen virtaan

Kuvittele hetki, jolloin olet rakentanut elämällesi täydellisen suunnitelman. Olet menossa kohti uutta, odotat seikkailua ja kulttuurishokkia. Minulle tuo hetki oli vuosi 2020. Olin lähdössä Kiinaan vaihto-opiskelijaksi, valmiina valloittamaan maailman.

Sitten maailma sulkeutui. Pandemia perui lennot, sulki rajat ja pyyhki kalenterini tyhjäksi.

Seisoin yhtäkkiä tyhjyyden reunalla. Meidät on opetettu kontrolloimaan elämää, puskemaan eteenpäin ja saavuttamaan asioita. Mutta kun ulkoinen liike pysähtyy, on vain kaksi vaihtoehtoa: taistella vastaan tai antautua. Valitsin jälkimmäisen. Päätin, että jos en pääse matkustamaan maailman ääriin, matkustan sisäänpäin.

Aloin meditoida, joskus tunteja päivässä. Tuossa lockdownin hiljaisuudessa syntyi Samaistu. Oivalsin, että meidän ei aina tarvitse ratkaista toistemme ongelmia. Usein riittää, että istumme samassa tilassa, jaamme saman tietoisuuden ja tulemme nähdyiksi omana keskeneräisenä itsenämme. Aloin valmentaa ihmisiä tältä pohjalta, ja se tuntui merkitykselliseltä.

Täydellinen kulissi ja sielun kutsu

Asiat etenivät, ja löysin itseni elämästä monen unelmaa. Tein valmennustyötä etänä Teneriffan auringon alla. Ulkoisesti kaikki oli täydellistä: oli vapautta, aurinkoa ja toimeentuloa. Mutta jokin sisälläni tiesi, ettei matka ollut vielä valmis.

Huomasin, että turvallisuus ja rutiinit olivat alkaneet rakentaa ympärilleni uutta, huomaamatonta häkkiä. Ymmärsin, etten voi aidosti valmentaa ihmisiä heidän elämänsä myrskyissä, jos itse välttelen niitä. Sieluni ei janoa vain mukavuutta; se janoaa kasvua, haasteita ja elämän mysteerin kohtaamista.

Päätin laittaa valmennustyön tauolle. Tiesin palaavani, mutta ensin minun oli kohdattava tuntematon. Ostin menolipun Meksikoon. Se ei ollut lomamatka. Se oli pyhiinvaellus, jonka ainoa sääntö oli täydellinen antautuminen.

Mysteeri avautuu sille, joka päästää irti

Meksikoon saapuessani tein tietoisen päätöksen. En tehnyt tarkkoja suunnitelmia, en varannut majoituksia kuukausiksi eteenpäin. Minulla oli vain suunta ja intentio. Päätin antaa elämän viedä minne sen kuului viedä.

Kun ihminen todella päästää irti kontrollin tarpeesta, alkaa tapahtua asioita, joita järki ei voi selittää. Kutsumme niitä usein sattumiksi, mutta oikeasti kyse on mysteeristä – siitä elämän taianomaisesta synkronisiteetista, joka herää eloon heti, kun lopetamme haraamasta vastaan. 

Holbox-saarella kohtasin Jorgen, meksikolaisen miehen, jonka oma rankka elämäntarina ja henkinen etsintä resonoivat syvästi omani kanssa. Kuin tilauksesta hänestä tuli oppaani ja matkakumppanini Guatemalaan, paikkaan, jonne en ehkä olisi yksin uskaltanut lähteä.

Myöhemmin Bacalarissa, maagisten vesien äärellä, ääneen lausuttu unelmani muuttui todeksi vuorokaudessa. Jaoimme ystäväni Leilan kanssa haaveen matkustaa läpi Meksikon camper-vanilla. Seuraavana päivänä hostellin pihaan ajoi kalifornialainen pariskunta upealla autollaan ja tarjosi meille kyytiä. Kun elämä tarjoilee pyytämäsi asiat suoraan eteesi, olisi ylimielistä kieltäytyä.

Nukuimme tähtitaivaan alla, näimme kilpikonnien kuoriutuvan täysikuun valossa ja uimme riutoilla. Minua oli varoiteltu maailman pahuudesta ja vaaroista, mutta löysinkin kauneutta, auttavaisuutta ja suojelusta. Oppitunti oli kirkas: Elämä on satumaista, kun siihen luottaa.

Osana elämän virtaa

Palasin Suomeen vahvempana ja muuttuneena. Olin koskettanut elämän mysteeriä ja tiennyt, että asiat järjestyvät, kun olemme oikeassa virrassa.

Asettuessani Espooseen, muinaisen Kummelivuoren voimapaikan kupeeseen, aloin viimeistellä maisterityötäni kestävästä kehityksestä. Halusin löytää sen yhden, keskeisimmän langan, joka pitää koko globaalin järjestelmämme koossa. Luin maailman foorumien raportteja ja muistelin alkuperäiskansojen seremonioita Meksikon viidakoissa.

Vastaus oli lopulta kirkas. Se oli elementti, joka oli ympäröinyt minua koko matkani ajan. Vesi.

Vesi on antautumisen äärimmäinen opettaja. Se ei koskaan taistele vastaan, se mukautuu, se kiertää esteet – mutta pehmeydessään se on niin voimakas, että se kovertaa kokonaisia kanjoneita.

Ymmärsin, että se virta, jolle olin Meksikossa antautunut, ei ollut vain henkinen metafora. Se on konkreettinen, fyysinen todellisuus. Yhteiskuntamme yrittää hallita vettä ja luontoa jakamalla ne siiloihin ja sektoreihin, luoden harhan erillisyydestä. Mutta luonto ei tunne lokeroita. Kaikki elämä – meidän energiamme, meidän veremme, meidän valtameremme – on yhtä ja samaa, auringosta alkunsa saavaa virtaa.

Tästä oivalluksesta syntyi Samavirta.

Yksi ja sama ekosysteemi

Samaistu opetti minulle, miten tärkeää on pysähtyä, kuunnella ja kohdata oma sisäinen maailmansa. Samavirta on tuon ymmärryksen laajentuma. Se on oivallus siitä, että meidän sisäinen ekosysteemimme ja planeettamme ekosysteemi ovat sama asia.

Jos päästämme luontoon mikromuoveja tai myrkkyjä, ne palaavat lopulta omiin kehoihimme, sillä mikään ei todella katoa tästä suljetusta kierrosta. Samoin on mielemme laita: jos olemme sisäisesti uupuneita, irrallisia ja pelon ohjaamia, luomme yhteiskuntaa, joka toimii epäkestävästi ja tuhoaa ympäristöään. Me emme voi voida hyvin sairaassa ympäristössä, emmekä voi parantaa ympäristöä, jos oma sisäinen kanavamme on tukossa.

Isoja rakenteellisia muutoksia tarvitaan, mutta todellinen, kestävä muutos alkaa aina yksilöstä. Se alkaa siitä, että ymmärrämme jälleen pyhän yhteytemme veteen ja luontoon.

Siksi teen tätä työtä. Valmennan ihmisiä löytämään oman potentiaalinsa, mutta tarjoan myös syvempää mentorointia: ohjausta kohti vesikeskeistä elämää ja tietoisuutta. Autan ihmisiä muistamaan, että emme ole täällä hallitsemassa elämää, vaan virtaamassa sen mukana.

Tervetuloa istumaan kanssani samaan virtaan.